Kuolevaisuudestamme

Viime yönä mieheni lähes 100-vuotias isoäiti nukkui pois. Hän oli hieno ihminen, joka oli saanut elää vaiherikkaan pitkän elämän, mutta siitä huolimatta se tuntuu surulliselta ja tyhjältä kun joku keskuudestamme vaan häipyy. Pysyvästi.

Itse sain kuitenkin myös aivan mahtavat uutiset tänään – eilinen tietokonetomografia näytti että v. 2014 todettu ja hoidettu syöpäni (josta olen kirjoittanut aiemminkin) on edelleen remissiossa, eli että olen tällä hetkellä edelleen tautivapaa. En pidä sanonnasta ”syövästä parantunut” tai ”terve”, koska syövässä ja monissa muissakin taudeissa on aina riski relapsille, eli että tauti uusii. Tai että saa jonkun muun vakavan vaivan.

Se tunne, kun saa tällaisia uutisia on sanoinkuvaamaton. Päällimmäisenä kuitenkin kiitollisuus. Elämälle. Kohtalolle. Suomalaiselle sairaanhoidolle ja kehittyneille lääkkeille.

Ja suuri helpotus. Pelottavinta syövissä on se, että ne harvoin antaa itsestään mitään oireita ennenkuin tauti on jo hyvin laaja. Minullakaan ei ollut mitään oireita taudistani v. 2014, vaikka se oli jo laajalti levinnyt. Sen vuoksi en tiennyt yhtään, mitä  eilinen tietokonetomografia tulee paljastamaan.

Ja toki onnellisuus. Siitä että saa jatkaa toistaiseksi tätä tavallista elämää. Jossa saa aidosti nauraa. Jossa saa tuntea ärsytystä pienistä asioista. Jossa saa mennä töihin – tuntea kuuluvansa johonkin ja nähdä työnsä merkityksellisyyden. Jossa saa juosta ja uida ja kävellä metsässä. Jossa saa rapsutella kissaa.

Jossa saa yksinkertaisesti tuntea muuta kuin pelkoa. Pelkoa kuolemasta. Kivuista. Luopumisesta. Lasten kasvamisesta ilman äitiä. Vaikka onnellisuus olisikin vain hetkellinen niin siitä on syytä olla aidosti kiitollinen juuri nyt. Koska mitä vaan voi tulla jatkossa. Meille kaikille.

Siteerataakseni itseäni;

”Pienet murheet kuuluvat elämään mutta niin kauan kun ne eivät sitä vaaranna, ne ovat vain ihana muistutus siitä, että elämä on parhaimmillaan.”

Aivan ihanaa viikonloppua kaikille. Nauttikaa aidosti. Naurakaa. Itkekää. Levätkää. Paiskikaa töitä. Halatkaa. Tai ottakaa aikaa itsellenne, yksin. Ihan mitä vaan, joka tuntuu kivalta ja palkitsevalta. Juuri Sinulle. 

Toivon ja uskon että lähes satavuotias mieheni isoäitikin on ollut tyytyväinen elämäänsä. Ja että hän on onnellisena voinut päästää irti. Valtaosalla meillä elämä ei kuitenkaan jatku edes lähelläkään noin kauan, joten nautitaan niin kauan kuin saadaan.

Tekijä: Marika Schröder

Ihotautilääkäri / Hudläkare

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s